Substantia alba/Sinä

Maistelen hiekkaa, makaan naamallani maassa ja odotan karkeiden kivenpalojen
raapivan ihoni irti kaistale kerrallaan
kuorivan kuin appelsiinin
kuivuneen

olen maannut tässä kauan, liian kauan
puristanut rystyseni valkeaksi
substantia alba, se on vain hermosyiden sinfoniaa sanovat
aivojeni juoksupyörähamsterit

Niin, se nyrkki.
Sen sisällä ryttyisenä matkalippu
tuijottaa minua luvaten mutkittelevan tien
himon, toivon ja varman mustan pudotuksen,
toisella puolella minua tuijottaa
jalattoman sammakon silmäkuopat ja
se vartalosi viimeinen hekumallinen taivutus, loppukaneetti kontrabassona

Kirjoitan pisteet, pilkut ja väliviivat millintarkasti,
vaikken osaa
kirjoittaa sinua.

En edelleenkään syö sitruksia.

 

(loppuhuomautus, tässä runossa välimerkit yms on tarkoituksellisesti väärin. :D)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *