Roosa, lyriikkakirjoitus

Kirjoittelin vaihteen vuoksi tällaisen kirjoituksen, jossa on osana tarinaa myös siihen liittyvä biisi. Kyseinen biisi on Haloo Helsingin Kärpästen Herra, ajatus kirjoittaa tämä syntyi aika spontaanisti sen kappaleen ympärille. Kaikki kunnia ja krediitit siis bändille kappaleesta, kirjoitus on vain miun näkemykseni siitä.

 

Kävelen tänään tosi tasaisin askelin
Hengitän turhan syvään, kuitenkin

Kun nimeä ei koskaan kysytty, siitä oli liiankin helppo vaieta. Kosteista kenkienkärjistä heijastui lokakuinen taivaanranta harmaine sadepisaroineen. Tahmaiset puurohiutaleet tarttuivat ikävästi Roosan kitalakeen. Neulepipo päässä kutitti ja tuntui helpommalta vain ottaa se pois, tuulettaa lyhyeksi kynittyjä hiuksia. Hengitys huurusi jo hieman, talvi teki siis tuloa kovaa vauhtia. Vielä olisi kuitenkin aikaa pysähtyä ja muuttaa mielensä. Mutta eihän kiltit tytöt niin tee. Kiltit tytöt, kuten Roosa, söivät aamupuuronsa ja edes yrittivät tehdä kuten muut toivoivat. Jos laihtuisi vielä kilon tai kaksi (se on niin helppoa, imeskelee vain jääpaloja nälän tunteen yllättäessä), hän oli lukenut internetistä myöhään yöllä googlatessaan kaikenlaista. Reidet tuntuivat nyt hankaavan vasten toisiaan, neulesukkahousut hameen alla olivat vain itsepetosta.

Voisin vielä kääntyä, mennä takas kotiin
Mutta silloin periksi antaisin

Jos tietää kuolevansa, niin miksi edes yrittää elää? Jos veistä pitäisi hieman eri kulmassa ranteella tai oksentaisi niin, että mahahapot syövyttäisivät huulet rikki, niin oppisiko elämään? Oli ihanaa miettiä kaikenlaista hullua lehtikasassa maatessa. Mullan tuoksu oli Roosasta huumaava, kuin lupaus helpotuksesta, jos hän ei enää jaksaisi. Tänään oli kuitenkin se päivä, kun huuliin oli levitetty punaa ja ripsiin maskaraa. Täytyyhän sitä itsensä pitää kasassa edes äidin tähden.

Mitä jos tänään itse itseni kantaisin
Niin ajattelin

Koulun piha oli täynnä kasvottomia, kylmiä ihmiskasoja jotka tuijottivat Roosaa pahaenteisesti. Olihan tämä jo tuttua, käveltävää matkaa kertyi ehkä noin kolmekymmentä askelta, ennen kuin ensimmäiset kirosanat tai haukkuryöpyt osuisivat tytön tärykalvoihin ja hermokeskukseen. Kotona oli puhuttu, että jos Roosa yrittäisi sopeutua ja pukeutua hieman eri tavalla. Viime kesänä Amerikasta vierailulle tullut täti oli huomauttanut hänen lihoneen pari kiloa. Äiti oli nyökkäillyt suu viivana, samalla kun veitsi oli uponnut pehmeään vehnäpitkoon. Roosan huoneen seinät olivat ihan liian ohuet, korvan ollessa vaaleaa seinää vasten hän saattoi kuulla joka sanan keittiöstä. Seuraavalla viikolla hän yritti ensimmäistä kertaa lopettaa syömisen.

Ja jumalako rankaisee,
Kun toiset täällä päähän potkaisee

Takaisin koulun pihalle. Tiedättekö elokuvista ne kohtaukset, joissa tekisi mieli huutaa sille päähenkilölle, että älä nyt avaa sitä ovea kun siellä on se murhaaja? No, tämä on juuri niitä hetkiä. Ei Roosaa murhattu oltu vielä kertaakaan, mutta maihinnousukenkien kärki oli silti murhaavan kova vasten säärtä potkaistuna. Vaati aika monta isämeitää ennen kuin ne potkivat jalat ja nyrkkeinä heiluvat kädet suostuivat lopettamaan. Pahinta ei kuitenkaan ikinä olleet ne iskut, vaan ne sanat. Ne sanat, jotka upposivat nahan alle ja uivat siellä niin pitkään, kunnes ne päästi vuosia myöhemmin ulos.

Ja kuka muka kuuntelee,
Kun kaikki illat itketään uneen

Tänään Roosa seisoi suuren valkeaovisen kivirakennuksen edessä ja tavasi ovikyltistä ”psykologi”. Istuessaan nukkavierulle sohvalle hän veti syvään henkeä ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan tunsi olevansa valmis kertomaan kaiken.

Lyöt vielä kerran,
Olen hiljaa, ihan hiljaa

Mut kärpästen herran
Edessäni nään,

Se menee läpi pään

Syksyn lehtiä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *